Törmäsin nettimatkallani ihmiseen, jonka kirjoitus tuntui suorastaan huokuvan häslinkiä.  Muistan toki omasta elämästäni, no työelämästäni, miten piti välillä mennä kahvipöydän ääreen istumaan ja antaa kiireen ja stressin mennä ohi.  Välillä tuli tunne, että on niin kiire, ettei ehdi mitään tekemään.  Ja niinhän se olikin.  Mutta kiireen purin ja tärkeysjärjestyksen pystyin tekemään ja yksi kerrallaan kaikki tuli hoidettua.

Mutta se varsinainen asiani oli tämä vanha lapsuudenaikainen loru jonka kopioin tänne.

Aamukahvin ääressä.

Immi Hellen

Kukko:

Hyvää huomenta, punahilkka!

Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana:

Ah, se on aivan liian kuumaa,

kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Kukko:

Kahvi on hyvää - mitä mä kuulen?

Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana:

Eipä se olisi kumma lainkaan,

voi, mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko:

Kerro se mulle, kullanmuru,

kertoen aina haihtuu suru.

Kana:

Mull' oli piilossa pesä uusi,

munia siinä jo viisi, kuusi.

Lapset sen löysivät, ai, ai, ai!

Rintani haikean haavan sai.

Kukko:

Rauhoitu, rauhoitu, rakas Lotta,

eihän se ollut edes totta.